Janne Tapio

28.1.1975

Snowcrossin maailmanmestari


Janne Tapio on snowcrossin kaksinkertainen maailmanmestari vuosilta 2004 ja 2005. Lisäksi mies voitti World Cupin vuosina 2002 ja 2003. Mies saavutti lisäksi pitkällä urallaan useita Euroopan, Pohjoismaiden ja Suomen mestaruuksia ja vei Kelkkakunkku-kisan nimiinsä yhteensä seitsemän kertaa.

Saavutukset


MM-kulta 2004, 2005
World Cup -kulta 2002, 2003
EM-kulta 1995, 1996, 1999, 2000
PM-kulta 1995, 1996, 2001, 2002, 2003, 2004
Suomen mestari 440cc 1990, 1991, 1999, 2000, 2001
Suomen mestari 800cc 1994, 1995, 1996, 1997, 1999, 2000, 2001, 2002, 2003, 2004
Kelkkakunkku-kulta 1999, 2000, 2001, 2003, 2004, 2005, 2006

 

Janne Tapio


Janne Tapio syntyi vuonna 1975 Rovaniemen lumisiin, useiden moottorikelkkareittien ympäröimiin maastoihin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat kilpailivat moottorikelkoilla ja isä työskenteli Lynx-kelkkatehtaalla. Ei siis ollut ihme, että myös Janne alkoi ajaa moottorikelkalla jo 5-vuotiaana. Mutta yksin moottorikelkka ei pystynyt tyydyttämään pojan vauhdinnälkää. Hän alkoi samaan aikaan harrastaa myös motocrossia. Tekniset asiat kiinnostivat paljon Jannea ja hän laittoikin itse pyöriään ja kelkkojaan. Päämekaanikkona toimi isä, joka myös opasti Jannea eteenpäin ja käytännössä teki kaiken mahdollisen auttaakseen poikaansa.

11-vuotiaana Janne osallistui ensimmäiseen moottorikelkkakilpailuunsa Oulussa. Poika sijoittui junioriluokan kahdeksanneksi noin 15 kilpailijan joukossa. Varsin mallikas suoritus ei sen sijaan tyydyttänyt Jannea, päinvastoin, hän oli lähinnä pettynyt suoritukseensa. Hän päättikin panostaa seuraavaan kilpailuun, joka ajettiin kotimaisemissa Rovaniemellä. Siellä Janne sijoittui hienosti toiseksi. Nyt hän oli pääsemässä haluamalleen tasolle. Hän ei ollut tullut vain ajelemaan, vaan nimenomaan menestymään.

Kilpailut seurasivat toisiaan. Talvisin Janne keskittyi moottorikelkkailuun, jonka junioriluokassa hän kilpaili koko ajan kärjessä. Kesäisin hän ajoi motocrosskilpailuja 80 cc -luokassa sijoittuen yleensä aina lopputuloksissa kymmenen parhaan joukossa. Motocrossin CA-luokassa hän ylsi usein viiden parhaan joukkoon. Nuorukainen huomasi, miten molemmat lajit tukivat toisiaan ja pitivät hyvin kisatuntumaa yllä ympäri vuoden.

Motocrossia Janne pääsi yleensä ajamaan muutaman viikon päästä viimeisten kelkkailuiden jälkeen. Kuva: Janne Tapion kuva-arkisto

Vuonna 1990, samaan aikaan, kun 15-vuotias Janne siirtyi junioreista 440 cc -luokkaan, hän ymmärsi harjoittelun merkityksen juteltuaan idolinsa Pauli Piippolan kanssa. Janne sai Paulilta innon treenata, mutta hän ei kuitenkaan vielä ymmärtänyt, että toimiva harjoittelu edellytti oikeita ohjelmia ja liikesarjoja. Kova työ tuotti silti tulosta ja 15-vuotiaana Janne voitti ensimmäisen kerran moottorikelkkailun Suomen Cup:n 440 cc -luokassa. Seuraavana vuonna nuorukainen vei nimiinsä luokan Suomen mestaruuden.

17-vuotiaana Janne siirtyi 800 cc -luokkaan kokeneiden konkareiden joukkoon. Kaksi vuotta hän hätyytteli kärkisijoja sijoittuen kolmen parhaimman joukkoon. Kunnes sitten 19-vuotiaana hän vei 800 cc -luokan Suomen mestaruuden. Mestaruus ei yllättänyt Jannea, olihan hän saavuttanut jo kaksi vuotta aiemmin EM-hopeaa Ounasvaaralla ajetussa kilpailussa. Silloin kova tulos oli ollut yllätys niin miehelle itselleen kuin monelle muullekin. Kilpailu oli kääntynyt suomalaisen hyväksi, kun kuoppaisesta radasta oli muodostunut vaikea ja raskas, jolloin fyysiset ominaisuudet ja hyppyjen hallitseminen olivat korostuneet. Siihen aikaan esimerkiksi ruotsalaiset olivat tottuneet ajamaan tasaisemmilla ja liukkailla radoilla, mutta Janne sen sijaan oli vetänyt kelkallaan nuoruuden innolla kuoppia suoriksi. Jannelta oltiin osattu odottaa menestystä, olihan hän näyttänyt kyntensä jo muutaman kauden aikana, mutta se, että Euroopan tasoinen menestys oli tullut näinkin nopeasti, oli yllätys monelle. Tällöin nuorukainen oli ymmärtänyt, että hän todellakin pystyy päihittämään Euroopan parhaimpia moottorikelkkailijoita.

Parikymppisenä Janne alkoi väsyä ympärivuotiseen kilpailemiseen moottorikelkalla ja -pyörällä. Hänellä ei ollut aikaa levähtää kisakausien välissä ja intohimo ajamista kohtaa alkoi kärsiä. Janne päätti jättää kaksipyöräiset taakseen ja osallistui vain satunnaisiin crossikilpailuihin. Hän jatkoi täydellistä dominointiaan SM-areenoilla seuraavina vuosina saavuttaen 440 cc -luokan mestaruuden vuoden 1991 jälkeen myös vuosina 1999, 2000 ja 2001 sekä Suomen mestaruuden 800 cc -luokassa vuoden 1994 lisäksi vuosina 1995, 1996, 1997, 1999, 2000 ja 2001, Vaikka yhteiskunta suhtautui Jannen mielestä hieman vähätellen kelkkaurheiluun, hän sai kuitenkin kunnalta samat avustukset kuin muutkin urheilulajien edustajat SM-mitalien mukaan.

Vuonna 1997 suomalaisen menestys huomattiin myös rapakon toisella puolella. Janne sai puhelinsoiton Yhdysvaltojen Yamahalta. Tämä puhelu laittoi miehen ymmärtämään, että hänestä voisi tulla ammattilaiskuski. Jo talvella 1995 hänet oli kutsuttu Ski-Doo:n tehtaan toimesta ajamaan yhden viikonlopun kilpailu Pohjois-Amerikkaan. Tuona aikana oli ilmennyt kuitenkin teknisiä ongelmia, eikä miehen tulos ollut noussut maata järisyttäväksi. Sen sijaan Janne oli osoittanut taitonsa ja hänet oli kutsuttu seuraavana vuonna Tomi Ahmasalon kanssa Kanadaan ajamaan jälleen yhden viikonlopun kilpailu, jonka Janne olikin voittanut. Vaikka taso ei ollut ollut kova, Jannen taidot olivat käyneet selvästi ilmi. Kahden talven näyttöjen perusteella Yamaha oli nyt kiinnostunut taitavasta suomalaisajajasta. Yritys panosti merkittävästi kilpailutoimintaan ja se olisi halunnut suomalaisen ajamaan tehdaskalustollaan Pohjois-Amerikkaan kaudeksi 1998. Janne oli kiitollinen tarjouksesta, mutta halusi olla lojaali omalle merkilleen. Olihan hän aina kilpaillut tutulla, kotimaisella Lynxillä. Hän tunsi merkkiuskollisuutta jo senkin takia, että hänen isänsä työskenteli Lynx-tehtaalla. Niinpä Janne otti yhteyttä BRP konsernin ”isoveljeen”  Ski-Doohon ja kertoi tilanteen. Ski-Doo teki Jannelle tarjouksen.

 

Kari Tiainen tartutti Janneen vuonna 1999 Scott-endurosafarilla vakavamman puoleisen Kotari-kuumeen. Oikealla Dakarin kolminkertainen voittaja, edesmennyt Richard Sainct. Kuva: Janne Tapion kuva-arkisto

Syksyllä 1998 Janne lensi tyttöystävänsä Leenan kanssa Yhdysvaltoihin. Pian kävi kuitenkin ilmi, että miehen piti itse rakentaa kaikki alusta lähtien. Moottorikelkkapuolella oli tuolloin vasta muutama aloitteleva tehdastiimi ja Ski-Doolla se tarkoitti sitä, että kaikki mahdollinen oli Jannen vastuulla. Hän sai toki apua tehtaalta, joka rahoitti toimintaa ja tarjosi huippukaluston, mutta kaikki muu mahdollinen ruuvimeisselin hankinnasta bensakanisterin ostoon oli Jannen huolena. Kilpailutoiminnan aloitus oli hyvin raskasta.

Janne ehti ajaa Pohjois-Amerikassa viisi kilpailua ja johtikin kovinta luokkaa tasapistein Toni Haikosen kanssa kunnes Minneapolisin kilpailussa hän loukkasi polven ja katkaisi nivelsiteensä. Kausi päättyi välittömästi. Jannella olisi ollut mahdollisuus jatkaa kilpailua Pohjois-Amerikassa seuraavana vuonna, mutta hän oli viiden kuukauden aikana nähnyt millaista toiminta todellisuudessa oli. Hänellä ei ollut enää voimia eikä mielenkiintoa aloittaa samaa ruljanssia alusta. Lisäksi paluu Eurooppaan tarkoittaisi sitä, että Janne voisi keskittyä kilpailemisen ohella myös opiskeluihin Rovaniemen Ammattikorkeakoulussa, jossa opiskeli arktisten alueiden kuljetusneuvotekniikan koulutusohjelmassa insinööriksi. Vaikka Pohjois-Amerikassa olisi ollut paremmat ansiomahdollisuudet, oli koulutus Jannelle kuitenkin tärkeämpi pidemmällä tähtäimellä.

Pian Janne huomasi, että hänelle oli jäänyt rapakon takaisesta ajasta paljon enemmän käteen, kuin oli etukäteen osannut odottaa. Hän oli paitsi oppinut paljon uutta kelkalla ajamisesta sekä teknisistä asioista, mutta mikä tärkeintä, hän oli sisäistänyt mitä menestyksekäs kisatiimi voi parhaimmillaan olla, miten se toimii ja miten sitä hoidetaan. Janne oppi suunnattomasti sponsorointikuvioista ja neuvottelutavoista ja päättikin hyödyntää omaksumiaan taitojaan Euroopassa. Mittakaava oli tietenkin hieman pienempi, mutta hän halusi kokeilla, mitä syntyisi, kun toisi kilpailuun hieman näyttävyyttä ja hoitaisi tiedotus- ja sponsorikuviot amerikkalaiseen tyyliin. Eihän ammattiurheilu ollut pelkkää kilvanajoa.

Jannelle oli tärkeää toimia itsensä managerina, sillä niin hän pystyi oppimaan lisää liiketaloudesta ja markkinoinnista. Hänellä oli matkassa myös hyvää tuuria, sillä samaan aikaan, kun hän etsi itselleen isoja sponsoreita kotimaassa, Koff lanseerasi uuden energiajuoman, Batteryn ja alkoi sponsoroida Jannea yhdessä ajovarusteyritys Reiman ja öljy-yhtiöiden kuten Teboilin ja Nesteen kanssa. Sponsorit saivat nopeasti rahoilleen vastinetta, sillä Janne hallitsi lähes täydellisesti Euroopan moottorikelkka-areenoita. Palattuaan Pohjois-Amerikasta hän vei nimiinsä likimain kaikki mahdolliset tittelit Suomen mestaruuksista Pohjoismaiden ja Euroopan mestaruuksiin. Suomalainen oli niin ylivoimainen, että monen mielestä kilpailuista alkoi tulla yksitoikkoisia. Jannesta itsestään sen sijaan tilanne oli melko hauska. Miehellä on erittäin hyvä itseluottamus silloin, kun hän on tutulla maaperällä. Tuo näkyi selvästi myös tilastoissa. Menestys ruokki menestystä ja itseluottamus pysyi jatkuvasti korkealla.

Uffedesigns nosti Jannen kaluston ulkonäön maailmanluokan tasolle. Samaan aikaan PJG teki näyttäviä julisteita ja mainosmaterialia, jotka olivat tärkeä osa kokonaisuutta. Kuva: Janne Tapion kuva-arkisto

Vuonna 2004 tapahtui jotain, mitä Janne ei voinut uskoa tapahtuvaksi silloin, kun hän aloitti moottorikelkkailun. Snowcross-luokkaan perustettiin MM-sarja ja hänellä olisi nyt mahdollisuus saavuttaa maailmanmestaruus lajissa, jossa hän oli saavuttanut jo kaiken muun.

Kausi sujui odotetusti varsin mallikkaasti Jannen osalta. Kun viimeinen osakilpailu ajettiin Ruotsin Östersundissa, kukitettiin suomalainen lajin ensimmäiseksi maailmanmestariksi! Yllätys menestys ei tietenkään edelleenkään ollut, olihan Janne vienyt nimiinsä myös vuosien 2002 ja 2003 moottorikelkkailun World Cupin. Maailmanmestaruus oli kuitenkin Jannelle itselleen hyvin tärkeä, koska titteli oli noteerattu Kansainvälisen Moottoriliitto FIM:n toimesta. Hän oli nyt saavuttanut urallaan viimeisen virstanpylvään, mikä oli saavutettavissa. Hän oli vienyt nimiinsä kaiken mahdollisen, mitä Euroopassa vain oli ollut tarjolla. Suomalaisen nimi jäisi historiankirjoihin. Janne ei kuitenkaan nauttinut toisten imartelusta, eikä sen takia koskaan ole halunnut kertoa olevansa maailmanmestari. Hänelle riittää, että hän itse tietää saavuttaneensa tittelin ja se tuo nautintoa hänelle.

Ensimmäisen mestaruuden jälkeen, täytettyään 30 vuotta, Janne alkoi tehdä yhteistyötä Suomen Moottoriliiton valmennuspäällikön Tomi Konttisen kanssa. Treeni alkoi heti tuottaa tulosta, mutta Jannea harmitti, että vasta nyt hän ymmärsi, miten hän samalla treenituntimäärällä olisi päässyt merkittävästi parempaan fyysiseen kuntoon, kuin omilla opeillaan. Kauden 2005 alkaessa Janne oli siis huippukunnossa ja hänellä oli vain yksi tavoite: uusia maailmanmestaruus. Se ei ollut edes vaikeaa, sillä mies hallitsi Pro800-luokkaa voittamalla kaikki kauden kolme osakilpailua, jotka ajettiin Trondheimissa, Lahdessa sekä Östersundissa. Ja niin hänestä tuli lajin kaksinkertainen maailmanmestari.

Janne matkalla toiseen maailmanmestaruuteensa vuonna 2005. Kuva: Janne Tapion kuva-arkisto

Vuonna 2006 Janne nappasi MM-hopean lisäksi seitsemännen kelkkakunkku-tittelinsä. Menestykselle ei näkynyt loppua, mutta intohimon liekki alkoi himmetä Jannen sisimmässä. Miehen ura päättyi tammikuussa 2007 Veysonnazin alppimaisemissa Sveitsissä MM-kauden avausosakilpailuun. Janne tippui kelkan kyydistä ensimmäisen finaalierän lähdön tiimellyksessä. Takaa tullut kilpailija ei lumipölyn keskellä nähnyt maassa maannutta miestä ja osui suomalaiseen niin, että tämän kyynärpää lähti pois paikoiltaan. Vaikka kyseessä oli varsin pieni kolhu, toipuminen kesti kuitenkin muutaman kuukauden. Mikäli Janne olisi ollut nuorempi ja innokkaampi, hän olisi pystynyt ajamaan vielä loppukaudesta. Nyt hän kuitenkin oli niin kulunut ja väsynyt kilpailemiseen, että totesi tulleen hänen aikansa lopettaa. Intoa ei enää ollut, joten lopettamispäätös oli helppo tehdä.

Janne ja Leena eivät olleet halunneet lapsia keskelle kilpailuelämää ja reissaamista. He halusivat keskittyä täysillä mahdolliseen jälkikasvuun ja antaa aikansa heille, mutta se ei olisi onnistunut hektisten kisavuosien aikana. Niinpä uran päätyttyä oli perheenperustamisen aika. Vuonna 2008 syntyikin tytär Amelia. Perhekuvioiden lisäksi Jannen arkeen paluuta on helpottanut työskentely Lynx-urheilukelkkojen kehitystyötä vetävän BRP Finland Oy:n projektipäällikkönä. Janne vastaa kilpa- ja urheilukelkkojen mallistosta ja pääsee sitä kautta mukaan kilpailutoimintaan. Vieroitusoireita ei ole ollut, vaikka hän ei ole lopettamispäätöksen jälkeen ajanut yhtään kilpailua moottorikelkalla. Monen muun mestarin tapaan Janne ei halua enää puolikuntoisena kilpailla omassa lajissaan, koska enää hän ei pysty samaan vauhtiin ja sijoituksiin, kuin mihin on tottunut. Lisäksi hän tiedostaa, että hän olisi jokaiselle kanssakilpailijalle vain päänahka, joka pitää napata. Sen sijaan motocross-pyörällä hän saa tyydytettyä kisanälkäänsä ajamalla edelleen kerhon sarjacrosseissa. Pyörän sarvissa hänellä ei ole menestymispaineita eikä odotuksia. Hän voi vain nauttia.

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012