Eero Remes

15.7.1985

Enduron maailmanmestari


Eero Remes on enduron kolminkertainen maailmanmestari. Hän on lisäksi ollut tuomassa Suomen joukkueelle sekä aikuisten että junioreiden maailmanmestaruuden ja on saavuttanut kaksi MM-hopeaa ja kolme MM-pronssia.

Saavutukset


Enduron E1-luokan MM-kulta 2015, 2016
Enduron E2-luokan MM-kulta 2018
Enduron E1-luokan MM-hopea 2011, 2014
Enduron E1-luokan MM-pronssi 2010, 2012
Enduron E2-luokan MM-pronssi 2017
Enduron joukkueiden MM-kulta 2011
Enduron joukkueiden MM-pronssi 2017
Enduron nuorten joukkueiden MM-pronssi 2005

Eero Remes


Eero syntyi vuonna 1985 Remeksen perheen toiseksi lapseksi ja ensimmäiseksi pojaksi. Perheen isä Timo oli innokas moottoriurheilija, joka kisasi niin motocrossin kuin enduronkin SM-sarjoissa. Hän osallistui myös muutamaan motocrossin MM-osakilpailuun.

Eero Remes 1-vuotiaana. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Eero pyöri isänsä mukana varikoilla ja kilpailuissa ja innostui itsekin kokeilemaan rahkeitaan pyörän päällä. 3-4-vuotiaana poika ajeli kurahousuissaan 50-kuutioisella Yamahalla pihapiirissä sekä läheisellä urheilukentällä ja innostui lajista yhä enemmän. Mikään muu harrastus ei jaksanut häntä kiinnostaa. Vauhti, hyppyrit ja monimuotoisuus vaihtelevine olosuhteineen kiinnostivat Eeroa off roadissa.

Eero ajaa ensimmäisellä mopollaan 4-vuotiaana. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Viralliseen debyyttikilpailuunsa Eero osallistui vuonna 1997 ollessaan 12-vuotias. Ensimmäinen viikonloppu piti sisällään kaksi kilpailua. Lauantaina Eero osallistui C/C80-luokan kilpailuun Sipoossa ja sunnuntaina vuorossa oli kotiradalla Ohkolassa ajettu mittelö. Poikaa jännitti alussa kilpailuja ja erityisesti startteja erittäin paljon. Hän jäi – joskus jopa jättäytyi – lähdöissä aina häntäpäähän jo senkin takia, ettei jäisi heti ensimmäisessä mutkassa muiden jalkoihin. Ensimmäisissä koitoksissa 12-vuotias nuorukainen jäi tuloslistojen häntäpäähän. Tätä ennen Eero oli kuitenkin jo ajanut kerhon sarjacrosseja ja talvisarjan kilpailuja. Ensimmäisen sarjacrossin jälkeen Eeron äiti oli kysynyt, mitä poika tykkäsi kilpailemisesta. Eero oli vastannut: “Muuten oli ihan kivaa, mutta kun kaikki kattoo!”

Eero oli varsin arka lapsi. Hän ei aina edes harjoituksissa tahtonut mennä muiden kanssa yhtä aikaa radalle. Hänen pyöränsä kulki kuitenkin aina mukana isän harjoituksiin, mutta vasta paikan päällä Eero päätti ajaisiko vai ei. Usein hän jäi penkalle seuraamaan muiden menoa. Näin harrastus pysyi hänelle mukavana, kun häntä ei koskaan pakotettu ajamaan.

Eero harjoitteli kotipihassaan ahkerasti. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Tekniset asiat kiinnostivat Eeroa erityisesti. Hän halusi auttaa isäänsä mahdollisimman paljon pyörän laitossa. Eero tykkäsi ajamisesta, mutta hänellä ei juuri ollut kipinää kilpailla. Talvet hän tahkosi endurospooria ja kesät motocrossia.

Pikkuhiljaa innostus kilpailemista kohtaa kasvoi, kun Eero kulki isänsä mukana motocross-kilpailuissa, joiden yhteydessä yleensä ajettiin myös nuorten luokkia. Eero nousi vuonna 1998 C/C-luokasta C/B-luokkaan ja siitä seuraavana vuonna C/A-luokkaan. Nuorukainen ei juuri asettanut tulostavoitteita itselleen. Tärkeintä oli pitää hauskaa ja nauttia ajamisesta.

Pyörä tuntui joskus hieman liian isolta, mutta se ei juuri Eeroa haitannut. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Vuosina 2000-2001 Eero kisasi 80-kuutioisella Kawasakilla C/A Suomen Cupin kilpailuissa sijoittuen viidenneksi ja neljänneksi. Ensimmäisenä vuotena hän ajoi erissä kerran toiseksi ja kerran kolmanneksi, mutta vuonna 2001 Eero oli jo vakituinen vieras podiumilla. Hän oli jokaisessa kilpailussa kolmen parhaan joukossa ja saavutti kauden ainoan voiton finaaliviikonlopun viimeisestä erästä. Eero joutui kuitenkin jättämään loukkaantumisen takia kaksi kisaviikonloppua väliin ja jäi näin ollen pisteissä mitalien ulkopuolelle.

Kun Eero vuonna 2002 nousi piikkiluokkaan ja kisasi samalla nuorten alle 20-vuotiaiden sarjassa, tuli kilpailemisesta tavoitteellisempaa. Hän sijoittui loppupisteissä nuorten luokan neljänneksi ja 125-kuutioisten SM-luokan kahdeksanneksi.

Menestyminen toi edelleen hieman aralle nuorukaiselle kuitenkin uusia ongelmia, sillä Eero ei aina uskaltanut hakea palkintoa itselleen, hän yritti välttää ihmisten eteen menoa parhaansa mukaan. Aina pokaalin saaminen tuntui kuitenkin mukavalta.

Eero ajamassa piikkiluokan pyörällä. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Vuonna 2002 Eero osallistui myös ensimmäiseen kansainväliseen kilpailuunsa, kun hän lähti isänsä mukaan Sveitsin Classic-pyörien joukkuekilpailuun. Eero ajoi välilähtönä kansallisessa luokassa, joka kisattiin nurmikkoradalla, josta suomalaisella ei ollut minkäänlaista kokemusta ennestään. Silti hän sijoittui aivan kärkeen. Ensimmäisestä ulkomaan kisamatkasta jäi varsin positiiviset muistot.

Vuonna 2003 Eero jatkoi kisaamista motocrossin 125 cc -luokassa sijoittuen SM-pisteissä seitsemänneksi. Hän osallistui myös Hollannissa järjestettyyn epäviralliseen 125-kuutioisten nuorten MM-kilpailuun, jonka voitti! Eero oli onnellinen saavutuksestaan, mutta podiumilla palkintojen jakaja sanoi suomalaiselle, että hän kyllä ajoi erittäin hienosti, mutta on jo aika vanha. Tämä kalskahti 18-vuotiaan nuorukaisen korvaan erikoiselta.

Kun Eero vuonna 2004 vapautui armeijasta, alkoi hän kilpailla kovemmalla tahdilla. Aiemmin hän oli käynyt keväisin ennen Suomen lumien sulamista Virossa harjoittelemassa, nyt treenimatka suuntautui Belgiaan. Eerolla oli selvä tavoite: ensin hän keskittyisi menestymään kotimaan tasolla ja vasta sen jälkeen siirtyisi kansainvälisille areenoille ja motocrossin MM-sarjaan.

Eero päätti kuitenkin osallistua motocross-kilpailuiden ohessa myös endurokilpailuihin. Yllättäen hän saavutti kaudelta 2004 enduron nuorten luokan Suomen mestaruuden! Talvienduroa nuorukainen oli kyllä tahkonnut, joten siinä mielessä talvikilpailun menestys ei tullut yllätyksenä, mutta kesäolosuhteista hänellä ei enduropuolelta ollut kokemusta, joten Eero ei ollut osannut odottaa mestaruutta näin nopeasti. Motocrossissa hän kuittasi seitsemännet sijat niin 125- kuin A/avoin-luokastakin.

Vuonna 2005 Eero pääsi maistamaan MM-tason meininkiä, kun hänet valittiin Suomen nuorten joukkueeseen Six Days Enduro -joukkuekilpailuun. Mitalia tavoitellut nuori kokoonpano onnistui hienosti ja Eero pääsi pokkaamaan uransa ensimmäisen MM-pronssin. Kaiken kaikkiaan Slovakiassa ajettu kilpailu oli Eerolle hieno kokemus, vaikkakaan hänellä ei vielä juuri ollut kokemusta savisista olosuhteista. Hän pyöri pitkin viherpeltoja, luisteli ja kaatuili. Missään nimessä hän ei vielä yltänyt huipputasolle, mutta reissu oli opettavainen.

Eero kasvatti myös mitalikokoelmaansa SM-tasolla, sillä hän saavutti uransa ensimmäisen motocrossin Suomen mestaruuden voitettuaan 125-kuutioisten luokan. Hän voitti tittelin tasan 30 vuotta myöhemmin kuin hänen isänsä samassa luokassa. Eero oli jo nuorempana sanonut moottorikerhonsa pikkujoulujen palkintojenjaossa isälleen, että hän tulisi voittamaan seuraavana tästä kerhosta motocrossin Suomen mestaruuden. Siinä vaiheessa nuorukainen oli jo alkanut laittaa tavoitteita kilpailemiselle. Tosin edelleenkään, hän ei suostunut uskomaan, että moottoriurheilusta voisi joku päivä vielä tulla hänelle ammatti. Haave se toki oli jossain vaiheessa, mutta lähinnä Eero pyrki maltillisesti katsomaan mihin hänen rahkeensa riittävät.

125-kuutioisten SM-kullan lisäksi Eero pokkasi motocrossin A/avoimen luokan SM-pronssia, enduron nuorten alle 20-vuotiaiden SM-kultaa, endurojoukkueen SM-hopeaa sekä voitti Virossa ajetun Saku Favor Off Road -kilpailun.

Vuonna 2006 Eero kokeili vauhtiaan myös motocrossin MM-sarjassa. Hän sijoittui Ruotsissa ensimmäisen erän 14:ksi ja toisessa erässä ylitti maaliviivan sijalla 19. Kauden päätteeksi nuorukainen teki huikean tempun saavuttamalla samana vuonna motocrossin pääluokkien Suomen mestaruudet. MX1- ja MX2-luokkien SM-kullan lisäksi hän pokkasi motocrossin joukkuehopeaa.

Eero saavutti vuonna 2006 motocrossin MX1- ja MX2-luokkien Suomen mestaruudet. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Kun Suomessa oli voitettu kaikki mahdollinen, suunnitteli Eero vuonna 2007 tähtäävänsä katseensa ulkomaille. Tarkoitus oli kokeilla rahkeita ja osallistua useampaan Euroopassa ajettavaan motocrossin MX1-luokan MM-osakilpailuun. Alkutalvesta hän oli harjoittelemassa Espanjassa, jossa osallistui myös ensimmäiseen Espanjan mestaruussarjan kilpailuun. Hän oli ensimmäisessä erässä kolmantena, kun hän suoran päässä alkoi jarruttaa, otti jalalla vastaan ja tunsi, kuinka nilkasta hajosi jotain. Kausi oli murtuneen jalan takia ohi ennen kuin se kunnolla pääsi edes alkamaan.

Pitkän kuntoutuksen jälkeen Eero pääsi osallistumaan Irlannin osakilpailuun, jossa tuloksena oli puolitehoisella kropalla vaikealta ja märältä radalta sijat 14. ja 18. Suomessa Eero pääsi osallistumaan SM-sarjaan heinäkuussa ajetusta kauden toisesta osakilpailusta lähtien ja pokkasi MX1-luokan SM-hopeaa.

Vuonna 2008 Eero siirtyi enduroon ja lopetti crossissa tavoitteellisen ajamisen. Päätöksen taustalla oli se, että motocrossin MM-sarja alkoi olla yhä vaativampi. Yksityiskuljettajan oli vaikea saada starttilupia kilpailuihin ja Eero joutui jatkuvasti soittelemaan kilpailunjärjestäjille, josko hänelle mahdollisesti järjestyisi paikka. Pahimmillaan hän lähti painamaan autollaan kohti Englantia päivän varoitusajalla. Samalla kun trendi näytti olevan, että yksityiskuskien määrää haluttiin vähentää motocrossin MM-sarjassa, oli Eeron helppo tehdä päätös hypätä enduron pariin kokeilemaan, miten laji alkaisi sujua häneltä.

Eeron ensimmäinen enduron MM-osakilpailu oli kauden 2008 avannut Ruotsin talvikilpailu. Ensimmäisenä päivänä suomalainen tykitti heti E1-luokan kolmanneksi ja ajoi toisena päivänä neljänneksi. Kausi jatkui Portugalissa kahdella neljännellä sijalla ja Espanjassa hän pääsi jälleen podiumille sijoituttuaan ensimmäisenä päivänä kolmanneksi. Toisena päivänä tuloksena oli neljäs sija.

Kolmen osakilpailuviikonlopun jälkeen suomalainen oli yllättäen aivan mitalitaistoissa mukana. Mutta sitten kaikki muuttui, kun toukokuun alussa Eeron jalasta meni akillesjänne poikki Vantaalla ajetuissa motocross-treeneissä. Edessä oli pitkä toipuminen, ja mies joutui jättämään Puolan, Iso-Britannian ja Ranskan osakilpailuviikonloput välistä. Hän pääsi nousemaan pyörän päälle vasta elokuun lopussa. Eero teki paluun vähäisellä treenimäärällä Italian osakilpailuun, jossa sijoittui 11:ksi ja viidenneksi. Ranskassa ajetusta kauden finaalista mies nappasi viidennen ja neljännen sijan ja sijoittui kauden lopputuloksissa seitsemänneksi Mika Aholan juhliessa ensimmäistä E1-luokan maailmanmestaruuttaan.

Vaikka Eeron debyyttikausi oli rikkonainen, hän sai annettua tarpeeksi näyttöjä. KTM halusi hänet tehdaskuljettajakseen, ja niin Eero allekirjoitti sopimuksen itävaltalaistallin kanssa. Hän oli erittäin iloinen ensimmäisestä tehdassopimuksestaan. Eero oli miettinyt enduroon siirtyessään, josko saisi lajista ammatin. Nyt kun siitä oli tulossa totta, oli mies hyvin tyytyväinen tilanteeseen.

KTM:n tiimissä oli kisannut useita menestyneitä suomalaisia. Eero oli myös treenannut paljon Juha Salmisen, Samuli Aron ja Marko Tarkkalan kanssa. Miesten esimerkistä ja suosituspuheista oli ollut nyt hyötyä myös hänelle.

Kaudella 2009 tehdaskuljettajaksi noussut Eero jatkoi E1-luokassa uuden pyörän puikoissa. Alku oli kuitenkin vaikeaa, ja erityisesti extreme-osuudet osoittivat haasteellisuutensa. Eero jäi niissä kärjelle, mutta endurotesteillä hän pystyi ajamaan kärkivauhtia. Lopputuloksissa hän jäi vielä mitalien ulkopuolelle sijoituttuaan neljänneksi.

Vuonna 2010 Eero osoitti todellisen taistelijan luonteensa. Mies mursi nilkkansa Italian mestaruussarjan osakilpailussa, kun hänen jalkansa jäi puun ja pyörän väliin. Ajaminen oli erittäin vaikeaa, sillä jos jalka jäi kurvissa maahan kiinni ja taittui vähääkään, tuntui Eerosta kuin veistä olisi käännetty nilkassa. Edessä oli kuitenkin kahden viikon päästä ajettava Puolan MM-osakilpailu, jota hän ei aikonut jättää väliin.

Eero teki paluun pyörän sarviin vasta itse kilpailussa. Kilpailuaamuna hän katsoi internetistä nilkan teippausohjeita ja laittoi urheiluteipillä murtuneen jalkansa pakettiin. Tukevasta teippauksesta huolimatta, Eero joutui varomaan nilkkaansa ajaessaan. Kuin ihmeen kaupalla suomalainen saavutti murtuneella jalalla ja parin viikon ajotauolla uransa ensimmäinen enduron MM-osakilpailuvoiton! Ilman odotuksia kisaan lähtenyt Eero oli luonnollisesti iloinen, mutta ihmetteli samalla, miten oli suoritukseen pystynyt, sen verran kipeä jalka edelleen oli.

Hienon kauden päätti ensimmäinen henkilökohtainen MM-mitali, pronssinen sellainen. Eero arvosti mitalia, mutta samalla ajatteli, että tämä ei tulisi olemaan se lopullinen väri. MM-pronssi oli vain välietappi matkalla kirkkaampiin mitaleihin. Viimeistään tässä vaiheessa endurosta oli tullut Eerolle täyspäiväinen ammatti, ja maailmanmestaruus alkoi muodostua nyt yhä realistisemmaksi tavoitteeksi.

Eero eteni määrätietoisesti kohti tavoitettaan saavuttamalla heti seuraavana vuonna E1-luokan MM-hopeaa. Hän sai kaulaansa myös MM-kullan joukkuekilpailun upean tuloksen myötä. Suomen joukkueessa kisannut Eero juhli voittoa kotiyleisön edessä yhdessä Juha Salmisen, Matti Seistolan, Marko Tarkkalan, Jari Mattilan ja Valtteri Salosen kanssa Kotkan alueella ajetussa Six Days Enduro -joukkuekilpailussa.

Kauden 2012 E1-luokan MM-pronssin myötä Eero vaihtoi KTM:n TM-tiimiin. Suomalainen allekirjoitti sopimuksen ennen kuin oli edes testannut pyörää. Hän kuitenkin luotti TM:llä ajaneiden ystäviensä Antti Hellstenin ja Aigar Leokin sanoihin pyörän kilpailukykyisyydestä ja uskalsi hypätä tuntemattomaan. Vaikka TM erosi varsin paljon KTM:stä, sujui alku uudessa tiimissä jouhevasti. Pyörää saatiin nopeasti muokattua Eerolle sopivaksi, ja suomalainen alkoi uskoa, että pystyisi tällä tiimillä saavuttamaan maailmanmestaruuden.

Kauden päätteeksi hän saikin kasvatettua mitalikokoelmaansa, tosin MM-pronssia pokannut suomalainen sai odottaa vielä jättipottia. Välillä Eerosta tuntui, että mestaruus antoi odotuttaa jo liikaakin. Vuonna 2013 hän jäi neljänneksi, mutta vuonna 2014 pääsi jo taistelemaan mestaruudesta Ranskan Christophe Nambotinia vastaan. Jälleen kerran Eero joutui kuitenkin tyytymään MM-hopeaan.

Eero ei kuitenkaan suostunut antamaan periksi. Maailmanmestaruus pysyi koko ajan hänen tavoitteenaan ja sen eteen hän paiski töitä.

Vuonna 2015 Eero kävi pitkään tiukkaa taistoa mestaruudesta. Kuva: ABC Communication

Eero lähti vuoteen 2015 motivoituneena. Kauden avauspäivänä Chilessä hän ei vielä yltänyt parhaimpaan vauhtiinsa, mutta kipusi kuitenkin palkintokorokkeelle ajettuaan kolmanneksi. Toisena päivänä hän pääsi nostattamaan siniristi-lipun korkeimpaan salkoon. Espanjassa suomalainen sijoittui kahdesti toiseksi ja nappasi Portugalista voiton sekä kakkossijan. Kreikan tuplavoiton jälkeen Eero oli kuitenkin edelleen toisena Christophe Nambotinin takana. Italian osakilpailun voiton ja toisen sijan myötä hän pääsi ensimmäistä kertaa MM-pistejohtoon, mutta vain yhden pisteen erolla. Tilanne oli nyt 181-180 suomalaiselle, kun jäljellä oli kaksi osakilpailuviikonloppua.

Belgiassa Eero ei jättänyt mitään arvailujen varaan, hän vei molemmat päivät nimiinsä jättäen Nambotinin kahdesti toiseksi. Suomalainen johti ennen Ranskan finaaliviikonloppua E1-luokkaa seitsemällä pisteellä. Eero tiesi, että nyt hänellä oli elämänsä tilaisuus saavuttaa tavoitteensa, mutta helppoa se ei tulisi olemaan. Nambotin oli erittäin vahva kotimaastoissaan.

Kun kauden 2015 enduron MM-finaali sitten koitti lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna, oli Eero valmis taisteluun. Hän teki täydellistä työtä ja vei ensimmäisen päivän nimiinsä. Nambotin sijoittui toiseksi, joten mestaruus varmistuisi vasta kauden viimeisenä päivänä. Eroa oli nyt kymmenen pistettä ja jaossa vielä 20.

Lokakuun neljäntenä päivänä 30-vuotias Eero Remes kuitenkin palautti Suomen takaisin enduron huipulle neljän mestaruudettoman vuoden jälkeen! Hänelle olisi riittänyt kuudes sija, mutta suomalainen ei varmistellut – hän vei nimiinsä kauden finaalipäivän ja saavutti uransa ensimmäisen maailmanmestaruuden! Hänen vanhempansa, siskonsa ja tiiminsä ottivat hänet vastaan onnitteluhuutojen säestämänä. Eero oli erittäin onnellinen. Hän oli yllättänyt itsensäkin, että pystyi ajamaan niin rennosti kauden finaaliviikonlopun. Hän oli ajanut koko vuoden parhaan viikonloppunsa juuri silloin, kun sille oli ollut suurin tarve.

Eero juhlii ensimmäistä mestaruuttaan vanhempiensa, siskonsa sekä siskon lapsien kanssa. Kuva: Eero Remeksen kuva-arkisto

Eero oli aloittanut endurouransa vuonna 2008, vuosiin oli mahtunut niin ylä- kuin alamäkiäkin, mutta aina tuosta hetkestä lähtien hänen tavoitteenaan oli ollut voittaa maailmanmestaruus. Mestaruuden saavuttamiseen kului monta vuotta, mutta nyt Eerosta tuntui, ettei hän ollut turhaan tehnyt töitä sen eteen. Miehen sitkeys ja periksiantamattomuus olivat nyt tuottaneet tulosta. Eero ei koskaan antanut itsensä mennä helpoimman kautta, vaan teki kovasti töitä tavoitteidensa eteen. Lisäksi hän oli nyt onnistunut parantamaan uransa alkumetrien heikkouksia ja hionut taitojaan erityisesti extreme-pätkillä.

Ennen kauden 2016 alkua, tiesi Eero, että hän oli nyt se, jonka jokainen halusi päihittää. Lisäksi hän tiesi, että moni ei arvostanut yhden maailmanmestaruuden saavuttamista yhtä korkealle kuin kahden. Toisen tittelin voittamista pidettiin hankalana, mutta jos siinä onnistuisi, pääsisi todellisten mestareiden kastiin. Eero halusi näyttää, että hän pystyisi siihen.

Kun kausi 2016 sitten starttasi huhtikuussa Marokosta, näytti Eero, ettei hän ollut mestari sattumalta. Hän vei molempien päivien voitot nimiinsä. Sama tahti jatkui viikkoa myöhemmin Portugalissa, toukokuussa Kreikassa ja vielä kesäkuussa Suomen Heinolassa kotiyleisön huikeassa kannustuksessa! Kun kaudesta oli ajettu neljä osakilpailuviikonloppua, oli Eero vienyt kaiken mahdollisen nimiinsä!

Eero Remes nousi tutulle paikalleen korkeimmalle korokkeelle myös kotikilpailussa Heinolassa. Kuva: Nita Korhonen

Ruotsin ensimmäisen päivän voiton myötä Eeron tilastoihin tuli kuitenkin pieni miinus, kun hän jäi toiseksi toisena päivänä. Voitto livahti hänen pahimmalle vastustajalleen Iso-Britannian Nathan Watsonille. Espanjassa suomalainen sijoittui ensimmäisenä päivänä kolmanneksi ja joutui keskeyttämään toisena. Watson nappasi täydet pisteet molemmilta päiviltä, ja yhtäkkiä Eeron mestaruus ei ollutkaan enää itsestään selvää.

Suomalainen kuitenkin korjasi tilanteen Italiassa saavuttamalla tupavoiton. Kun kauden finaali koitti syyskuussa Ranskassa, ei 252 pistettä kerännyt Eero ollut pakkovoiton edessä. Maaliin hänen tulisi kuitenkin ajaa hyvillä sijoituksilla, sillä Watsonilla oli kasassa 230 pistettä ja jaossa oli vielä 40 pistettä.

Ensimmäisen mestaruuden tapaan, myös tällä kertaa tittelin ratkeamista saatiin odottaa kauden viimeiseen ajopäivään saakka, sillä Watson vei ensimmäisen päivän nimiinsä Eeron sijoittuessa toiseksi.

Kun Eero sitten tuli viimeisen pätkän maaliin sijalla kolme, oli tilanne selvä. Mies oli uusinut maailmanmestaruutensa!

Vuonna 2016 Eero saavutti toisen MM-kultansa. Kuva: Nita Korhonen

Vaikka Eero arvosti ensimmäistä mestaruuttaan enemmän, oli toisella tittelillä hänelle iso merkitys. Jälleen kerran hänen piti ajaa hyvä kausi, eikä mestaruus missään nimessä tullut helpolla, vaikka se ulkopuolisesta saattoi alkukauden jälkeen näyttääkin siltä. Ajollisesti ja tuloksellisesti kausi 2016 oli ollut kuitenkin Eerolle edeltäjäänsä parempi ja hän sai tyytyväisin mielin juhlia tuplamestaruuttaan.

Kauden 2017 E2-luokkaan siirtynyt Eero pääsi starttaamaan ensi kertaa kotiyleisön edestä, kun Päijänteen Ympäriajo ajettiin nyt ensimmäistä kertaa osana MM-sarjaa. Etukäteen Eero jännitti kilpailua aika paljon, sillä hän ei ollut koskaan ennen osallistunut tähän legendaariseen suomalaiseen seikkailuun. Toki hän oli ollut isällään mukana huollossa ja katsojankin roolissa, mutta silti hän ei oikein tiennyt mitä odottaa. Lisäksi Päitsillä oli erityinen merkitys Eerolle. Kilpailun voittoa arvostettiin Suomessa korkealle, ja myös Eero halusi viedä koitoksen nimiinsä. Hän olikin erittäin vahva kotikentän lumisissa olosuhteissa. Eero saavutti molempien päivien luokkavoitot ja vei lisäksi yleiskilpailun nimiinsä. Uusi kausi oli alkanut täydellisesti.

Eero Remes voitti luokkansa molemmat osakilpailut Päitsillä. Kuva: Milla Vahtila

Myös seuraavassa, Espanjan osakilpailussa Eero oli vahva. Hän ylsi kolmanneksi ja ensimmäiseksi. Italiassa suomalainen kuitenkin pudotettiin palkintokorokkeelta hänen sijoituttua viidenneksi ja kuudenneksi. Unkarin toisen ja kolmannen sijan sekä Kreikan neljännen ja kolmannen sijan jälkeen edessä oli kuitenkin tilanne, että mestaruus tulisi todennäköisesti ratkeamaan podiumin korkeimmat korokkeet Suomen jälkeen vallanneiden Espanjan Josep Garcian ja Iso-Britannian Jamie McCanneyn välillä. Eero sai tosissaan taistella, ettei jäisi ilman mitalia. Hän kuitenkin nousi palkintokorokkeelle loppukauden jokaisena kilpailuviikonloppuna Portugalissa, Iso-Britanniassa ja Saksassa sijoittuen lopputuloksissa kolmanneksi ja kuitaten ensimmäisen MM-mitalinsa E2-luokasta. Pronssi ei juuri jaksanut Eeroa lämmittää, kun tavoitteena oli ollut mestaruus, mutta ei hänen maailmansa himmeämpään mitaliin kaatunut. Eero tiesi, että hänen olisi yksinkertaisesti vain pitänyt ajaa paremmin.

Kaksinkertainen maailmanmestari Eero Remes oli MM-pronssia saavuttaneen Suomen joukkueen vahvin kuljettaja Six Days Enduro -kilpailussa. Kuva: Sarah Kinrade / FIM

Kausi 2018 tulee tarjoamaan Eerolle jälleen uutta, kun hän tulee kisaamaan nyt 300-kuutioisella nelitahtisella TM:llä. Uusi, isompi pyörä on tuonut suomalaisen ajamiseen lisää motivaatiota ja hän lähtee kauteen innokkain mielin. Tavoite on yksinkertainen: voittaa kolmas maailmanmestaruus.

Moottoriurheilu-ura on antanut Eerolle paljon. Hän on nähnyt maailmaa, saanut hyviä ystäviä ja mukavia hetkiä lajin parissa. Miehellä on vuoden sopimus TM:n kanssa ja hänen tarkoituksenaan onkin katsoa vuosi kerrallaan, miten kilpaileminen maistuu. Eerolle tärkeintä on, että ajamisesta pystyy edelleen nauttimaan.